image1 image1 image1

Elävä legenda Vesa Räisänen

Vesa Räisänen Vasen tukimies (myöhemmin kaikki muutkin pelipaikat monipuolisena pelaajana) Vahvuudet pelaajana; nopeus, molempijalkaisuus ja pelinluku. Entinen johtokunnan jäsen ja VPS:n lääkäri.

Meillä oli kunnia käydä haastattelemassa Vaasan Palloseuran korkeimman kunniamerkin, kultamerkin nro. 71 ansainnutta pitkän linjan VPS-vaikuttajaa, eläkepäiviään viettävää Vesa Räisästä.

Vesa Räisäsen futisura alkoi lukemattoman monen muun vaasalaisen tavoin Palosaarella jo pikkupoikana, kun Viipurista perheineen evakkoon saapunut poika kartutti taitojaan potkimilla tutuilla palokujilla muiden poikien kanssa. Varsinainen junioriura Räisäsen tapauksessa alkoi ensin palosaarelaisessa VPV:ssä (jo kuopattu Vaasan Pallo-veikot), josta juniorikierros jatkui lyhytaikaisen VPP:n (Vaasan Pallopojat) kautta seuroista kauneimpaan, mustavalkoiseen Vepsuun. Hyviä muistoja VPS:sta Räisäsellä oli toki jo ennestään, hän kertoi käyneensä isänsä kanssa otteluissa Hietalahdessa jo poikasena, ja pääsihän hän myös todistamaan VPS:n historian toistaiseksi ainoita mestaruusjuhlia vuosina 1945 & 1948. Idoleikseen nuoruusvuosilta Räisänen mainitsee maajoukkueeseenkin nousseet Martti Järvisen sekä Nuutti Lintamon. Vuosi 1948 oli lisäksi muutenkin Räisäselle riemukas, kun hänen edustamansa Vepsun C-juniorijoukkue voitti tuolloin tuttuun tapaan piirinmestaruuden (SM-sarjaa ei tuolloin vielä junnutasolla pelattu toim. huom.)

Räisänen kertoi hänen itsensä sekä koko kaupungin arvostaneen suuresti Unkarin mahtiseura Ferencvárosista saapunutta mestarivalmentaja Gezá Toldia, joka edesauttoi suuresti vaasalaisen jalkapallon menestystarinaa. Häneltä Räisänenkin poimi niitä apuja, joiden turvin hän nousi nuorena poikana VPS:n edustusjoukkueen rinkiin 18-vuotiaana vuonna 1952. 1950-luvun puolivälissä Räisänen nousi myös nuorisomaajoukkueeseen, mitä on pidettävä kovana suorituksena kun pääosin maajoukkueet koottiin aina pääkaupunkiseudulta. Räisänen oli heti alkuun mukana edustuksen nousujuhlissa takaisin mestaruussarjaan vuonna 1954. Räisänen muistelee noita aikoja lämmöllä, ja kehuu tunnelman olleen erinomainen seuran sisällä. Ongelmiakin toki oli, sillä vaasalaisten saarirakkauden myötä liian monet pelaajat viihtyivät harjoitusten sijaan turhan usein mökeillään. Valmennus ei Geza Toldin jälkeen ollut enää yhtä ammattimaisella tasolla, ja kaudet vedettiin läpi erittäin pienellä, yleensä noin 15 pelaajan ringillä. Lisäksi joukkueen valmentajana toimi Suomen nuorin pääsarjavalmentaja, sillä Martti ”Mappe” Häyhä oli 24-vuotiaana nuorempi kuin puolet pelaajista!

Toisaalta itse lajikin oli erilainen, kun esimerkiksi vaihtoja ei vielä tunnettu. Usein hoitomuotona olikin lähinnä vamman vähättely, ja ylpeys pakotti monesti jatkamaan ottelun loppuun asti kivuista huolimatta. Muistoista murheellisimpia olivat myös lahjakkaan Jorma Saarisen menehtyminen auto-onnettomuudessa Alskatin sillalla. Vain 21-vuotiaana menehtynyt Saarinen jätti joviaalina seuramiehenä hyvän kuvan itsestään pelaajatovereille, ja suuri yleisö muistanee hänet vielä kauan Vepsun kaikkien aikojen kolmanneksi eniten maaleja tehneenä pelaajana.

Vaasalaisen jalkapallon historiassa tuo oli vielä sitä aikaa, että kaupungin seurojen sisäiset väännöt olivat kovimmillaan. Räisänen kuitenkin kertoo, että VIFK:n ja Vepsun pelaajien välit olivat kuitenkin siviilipuolella hyvät. Tästä toki kertoo myös se fakta, että molempien parhaat pelaajat siirtyivät useimmiten talveksi siihen seuraan joka nyt silloin sattuikin pelaamaan tuolloin todella suosittua sisarlaji jääpalloa korkeammalla sarjatasolla. Katsomossa derby-henki oli kuitenkin tuolloin kuumimmillaan, ja Räisänen kertookin paikallisotteluiden olleen hienoja ja merkittäviä tapahtumia jotka herättivät aina koko kaupungin.

Suomessa pelaajat pelasivat kulukorvauksilla, ja pelaajia värvättiin ahkerasti esimerkiksi parempia työpaikkoja luvaten. Poikkeuksena oli Valkeakosken Haka, joka tehtailija Juuso Waldenin suostumuksella ja varoilla pyöritti käytännössä ammattilaisjoukkuetta. Räisänen muistaakin ottelut juuri Hakaa vastaan aina erittäin vaikeina. Muista vaikeista vierasotteluista Räisänen mainitsee erikseen myös Porin vierailut, joissa katsomosta sai jatkuvasti kuunnella kovaakin herjaa. ”Vedä polvilumpiot halki” ei ollut harvinainen huuto Porissa. Mieleen jääneistä+ vastustajista Räisänen mainitsee nimeltä HPS:n legendaarisen Max Viinioksan, jonka väännöt Vepsun kovaotteisen Väinö ”Ronski” Kuivasniemen kanssa vetivät aina reilusti yleisöä katsomoihin. Räisäsen lahjat jalkapalloilijana olivat toki erinomaiset, mutta siviilipuolellakin nuorukainen osoitti suurta lahjakkuutta opiskeluiden parissa. Lyseosta valmistumisen jälkeen Räisänen aloitti lääkäriksi valmistumiseen tähtäävät opintonsa Helsingissä monen muun vepsulaisen tapaan,  ja parhaimmillaan Räisänen muisteleekin Helsingin seuroissa pelanneen yli joukkueellisen verran VPS-kasvatteja. HPS:ssakin pelasi Räisäsen lisäksi peräti 6 vaasalaispelaajaa. Seuraksi Räisäselle valikoitui aikansa mahtiseura, värikkään futispersoona Max Viinioksan johtama Helsingin Palloseura. Ajastaan HPS:ssä Räisänen kertoo myös hyvillä mielin, vaikka HPS:n persoonallisen seurajohtajan kanssa yhteenottoja tulikin. Erityisesti Räisänen muistaa värikään Kai Pahlmanin, jonka kanssa tuli kuulemma joskus painittuakin, kun Pahlman ei ollut nuorenakaan varsinaisesti mikään nöyrä persoona. Hyvinä muistoina Räisänen mainitsee erityisesti helsinkiläisseurojen yhteiset näytösottelut Olympiastadionilla, jotka pelattiin yhteisen Allianssi-nimen alla. Vastustajina kävivät mm. sellaiset eksoottiset suuruudet kuin Vasco da Gama ja Corinthians Brasiliasta!

Kesäksi 1962 Räisänen onnistui hankkimaan sijaisuuden Vaasan kaupunginlääkärinä, ja Vepsun puheenjohtaja Paavo Nikko näytti tietenkin siirrolle vihreää valoa. Siirto suututti Viinioksan Helsingin päässä, mutta Vesa palasi ainakin hetkeksi kotiin. Ikävä kyllä VPS:n kausi oli suorastaan murheellinen, sillä varsinkin vieraskentillä joukkue hävisi luvattoman usein, ja kotona jouduttiin aivan liian usein tyytymään pistejakoon. Räisänen kertoo ehdottaneensa vierasotteluissa taktiikan muuttamista puolustusvoittoisempaan 4-3-3:een, mutta VPS pelasi koko kauden niin kotona kuin vieraissakin vanhanaikaisella WM-muodostelmalla (3-2-2-3). Nuori joukkue oli lupaava, mutta rutiinia puuttui ja seurauksena oli murheellinen sarjasta putoaminen. Valopilkkuna tuosta vuodesta jäi kuitenkin mieleen Kari Uusikylä, joka oli noussut edustusjoukkueeseen ja valloitti pelitaitojensa lisäksi joukkuetoverinsa mukavalla persoonallaan.

Ajat olivat kovin erilaiset tuolloin, ja vaikka pelaajat Vesa Räisäsen tavoin haaveilivat Veikkaaja-lehteä lukiessaan ammattilaisurasta ulkomailla, ei lähteminen ollut kenellekään helppoa vaikka joskus tarjouksiakin tuli. Naapuriseura VIFK:n Stig-Göran Myntille tarjosi kolmen vuoden sopimusta jopa FC Barcelona, mutta Myntti ei suostunut kun pelkäsi koti-ikävän iskevän jo vuoden jälkeen liian kovana. Räisäsen joukkuetoverille, Vepsun legendaariselle maalivahdille Mauno Rintaselle ulkomaankentät avautuivat kuitenkin sattuman kautta. Manu oli työkomennuksella Englannissa, kun silloisen III divisioonan (3. korkein sarjataso) kärsi maalivahtipulasta. Rintanen kävi testissä, ja pelasi pian ensimmäisenä suomalaisena Englannin kentillä! Räisänen kertoi Rintasen olleen saavutuksestaan hyvillään, vaikkei siitä paljon silloin ääntä pidettykään.

Mitaleille VPS ei Räisäsen aikana aivan yltänyt, mutta erityisen rakkaita muistoja VPS-aika pelaajana silti jätti. Erityisesti laaja pelimatka Neuvostoliittoon vuonna 1956 ensimmäisenä suomalaisseurana (Haka oli käynyt vuotta aiemmin Virossa pelaamassa, mutta tuota pidemmälle ei kukaan ollut vielä päässyt) oli erityinen. (Tuosta Neuvostoliiton matkasta ohessa vielä erillinen matkakertomus toim.huom!) Matkaa varten Räisänen kertoo valmistautuneensa ompeluttamalla vanhaan pukuunsa paikat, sillä hän arveli joukkuetovereidensa tavoin saavansa puvusta hyvän hinnan Neuvostoliiton puolella, niin kuin lopulta tapahtuikin.  Heti junassa kohti itää koettiin myös muutama kommellus, kun itänaapurin edustajana matkalle mukaan lähtenyt ”matkanjohtaja” eristi yhden pelaajista mitä ilmeisimmin varotoimenpiteenä. Eristetty Nipa Wilen oli mitä ilmeisimmin turhan kielitaitoinen kirjoitettuaan ylioppilaskirjoituksissa venäjän kielen. Se taas ei Neuvostoliiton puolella ollut tiedossa, että joukkueesta myös Erkki Tamminen oli lukenut venäjää keskikoulussa. Tammisen kielitaidosta olikin runsaasti hyötyä, kun pelaajat myivät kilvan pukujaan paikallisille. Räisänen itse muistaa saaneensa päällystakistaan 650 ruplaa ja puvusta vielä 550 ruplaa päälle. Reissu oli taloudellisessa mielessä pelaajille mielekäs, sillä Neuvostoliiton urheiluministeriö (Ministerija fyskutura) maksoi vielä päälle pelaajille päivärahaa 950 ruplaa päätä kohden. Kuten matkakertomuksestakin käy ilmi, oli Neuvostoliiton puolella Vepsun vierailuun todella panostettu ja järjestelyt toimivat erinomaisesti.

Räisäsen mukaan ajalle tyypilliseen tapaan seuran johtoportaan kohdalla järjestelyt Neuvostoliitossa toimivat hieman paremmin. Tämä näkyi esimerkiksi otteluiden jälkeen pidetyillä illallisilla vastustajajoukkueiden kanssa, kun seurojen johtoportaiden hahmot pitivät piikkiä auki ja alkoholia nautittiin runsaastikin. Pelaajat eivät tietenkään kyenneet keskenään paljoa kommunikoimaan kielimuurin vuoksi, mutta onneksi isännät sentään olivat salakuljettaneet tarjoiluja myös vieraiden pelaajille. Hauska kommellus sattui myös Rostovissa, kun VPS:n miehistö halusi jatkaa juhlimista hieman pidempään. Ongelmana vain oli, ettei alkoholia enää ollut tarjolla. Onneksi neuvokkaat miehemme maailmalla Erkki Tammisen johdolla saivat selvitettyä asian taksille (itänaapurissahan tapana on, että kaikki autot toimivat takseina kunhan joku viittaa), joka kyydittikin pelaajia juna-asemalle. Asemalla ravintola oli ikävä kyllä suljettu, mutta taikasanat Futbolisti Finlandeji, toimivat laiturilla seisoneelle poliisille riittävänä motiivina käydä keskustelemassa ravintolan henkilökunnan kanssa. Pian paikan tarjoilija jo luovuttikin muutaman pullon paikallista konjakkia vepsulaisille, ja juhlat pääsivät jatkumaan.

Räisänen jatkoi uraansa vielä muutaman vuoden ajan HPS:ssa ja suoritti opintonsa kunnialla loppuun. Hän palasi Vaasaan vuonna 1967, jolloin hän istui muutaman vuoden seuran johtokunnassa. Räisänen seurasi edelleen jalkapalloa tarkasti, ja oli mukana muiden vanhojen VPS-pelaajien kanssa perustamassa Ruutupaitoja vuonna 1975, jota edelsi VPS:n ”vanhojen partojen” Kolmonen. Tämän jälkeen Räisänen toimi Vepsun parissa vielä pariinkin otteeseen joukkueen lääkärin ominaisuudessa 70- ja 2000-luvulla. Vesa Räisänen on edelleen tuttu näky myös Hietalahdessa, futis kiinnostaa edelleen ja hän toivoo Vepsulle menestystä alkavalla kaudella 2012.

Geezers Hietalahti kiittää vielä erikseen pitkästä rupeamasta seuroista kauneimman eteen sekä mahdollisuudesta haastatella elävää legendaa. Toivotamme miehelle terveyttä ja pitkää ikää. Kiitos ja kumarrus Vesa!

kipparikalle

Tapahtumat

Ei tapahtumia

Vepsu.fi - Uutiset

geezers98